Facebook-ryhmässä "Tunnin juna väärillä raiteilla" on pohdittu elämää ratalinjauksen varjossa. Joku on kokenut menetyksen jo silloin, kun moottoritietä rakennettiin ja siis tietää, miltä menetys tuntuu.
Ratalinjaus vie aina jonkun kodin, jonkun pellot, jonkun elinkeinon. Kenen menetys on suurin? Millä sitä voisi edes mitata? Nyt tulilinjalla ovat vahvimmin Maakuntakaavan linjavarauksen alla olevat (kuten minä), mutta voimistuva puhe linjauksen siirrosta tuo uusia ihmisiä tilanteeseen, jossa lunastuksen uhka synkistää arjen.
Epävarmuus on raivostuttavaa ja turhauttaa. Ihminen on rakennettu niin, että hän tarttuu jokaiseen toivon rippeeseen. "Demarit hallitukseen - ne varmaan panostavat Päärataan." Ja sitten kuitenkin aamuyöllä, unen kaikottua, Varsinais-Suomen liiton päällekäyvä twitter-kampanjointi "Tunnin junan" puolesta kääntää aivot suoranaisen hatutuksen puolelle.
On jo sellainen olo, että odottaa niskaansa armeliasta iskua, joka lopettaisi kaiken toivon. Minä olin se sukupolvi, joka en saanut sukutilaa pidettyä ehjänä. Juna tuli ja tappoi.
Tai jos sittenkin järki voittaisi, ja koko typeryydestä sanouduttaisiin ikuisiksi ajoiksi irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti